Lukeminen kannattaa aina!

[Tikka]

Jos @Tikka haluat selättää Tervon, niin aloita vaikka Jarrusukasta (novelli) ja jatka Loirilla. Siinä on sivuja mutta teksti ei niin täyttä Tervoa. Sitten tuon Troikan kimppuun. Trilogia on kirjoitettu toisessa järjestyksessä, mutta historiallisesti menee noin päin, kuten järjestin. Koljatti on myös sellainen kevyempi Tervo.

Tos ois kyl haastetta!
Ehkä syksymmällä....

 

[zala]

Mulla on vielä pöydäl toi Roy Gracen mainittu arkkujuttu. Kyl se täytyy kokeilla...

Mulla jäi siis kesken kahden luvun jälkeen. Kun olet sinne asti päässyt niin kerro olinko nössö kun lopetin siihen.

Sitten mainituista matkakirjoista. Toki aihe kiinnostaa minuakin, Matti Rämän pyöräilyjuttuja olen kuunnellut Yle Areenasta, niissä Matti itse lukee noita kirjojaan. Matkajuttujen seurailu menee paljon myös muunlaisen median seuraamiseen kuin painetun tekstin lukemiseen, tässä ketjussa en ala niistä kertomaan sen enemmän mutta jos joku sattuisi avaamaan ketjun tuolle toiselle aihepiirille niin osallistun toki siihenkin keskusteluun. Matkakirjoista luin viimeksi Kauko Röyhkän kirjan Rajantakainen Karjala. Aihepiirinä ihan mielenkiintoinen joskaan Röyhkän esittämistyyli ei ole aivan sitä mitä kaipaisin - kirjan luettuani haluaisin tietää aiheesta enemmän kuin mitä Röyhkä kertoo. Paremmin Röyhkä onnistui mielestäni Ville Haapasalo -kirjoissa "Et kuitenkaan usko" ja "Et muuten tätäkään usko...".

 

[Tikka]

@zala juu kerron! Katotaan kumpi on kovempi? 😂😄

Mut alkuun noita samoja ku sullakin, Manninen/Raivion kirjoja....

Teil osal taitaa olla aika kovakin tahti lukea kirjoja?
Itte luen aika hitaasti. Enimmäkseen illal ennen nukkumista, ja usein en jaksa kuin 30 - 40 sivua...

Mut palataan asiaan! Välillä jokojokopalloa! 👍

 

[Kaptah]

Onko ketään koskaan napannut SciFi?

Minua ei. Paras lukemani kirja aiheesta on maailman ainoa viisiosainen trilogia. Douglas Adamsin Linnunrata-sarja. Se on oikeastaan scifi-parodiaa.

Miellyttävää tekstiä: Ulla Maija Lundbergin Marsipaanisotilas ja Jää ja tietenkin Henning Mankell, ihan kaikki muutkin kuin Wallander-kirjat.

Jää, sitä en ole lukenut (laitetaan listalle) mutta muista samaa mieltä.

"Vaikeaa" tekstiä: Jari Tervo. Mutta kun pääsee sisälle, niin sitten onkin mielenkiintoista. Troikka - Ohrana - Myyrä kannattaa ainakin kahlata.

Tervolta olen lukenut runoja lukuunottamatta varmaan kaiken. En koe mitenkään vaikeaksi, toki vähän pitää olla hereillä kun Tervoa lukee. Tekstissä on koukeroita.

Sitten suositus urheilusta pitäville. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

 

[kontiola]

Hei @zala. Mannisen ja Raivion kirjat eivät ainakaan ahdista, mutta nyt kun olen muutamia lukenut, niin alkaa vähän häiritä se, että henkilöiden puhe- ja ajattelutapa ei ole kovin uskottava sikäli kun sen pitäisi edustaa 1800-luvun jälkipuolen mukaista ajattelua ja puheenpartta. Punavuoren keisarinna oli ihan mukiinmenevä, mutta nyt lukemaani Murhaa Monreposissa en voi suositella, niin kökköjä hahmoja ja tönkkö juoni siinä on, mikä on sääli, koska asetelma olisi ollut ihan herkullinen.

Uskon, että tykkäisit Akuninin Leviatanin purjehduksesta, Valtioneuvoksesta, Turkkilaisesta gambiitista ja Akilleen kuolemasta. Ne ovat mielestäni Akuninin parhaat.

Intialaisen herrasmiesetsivän Vish Puri -tapauksista koostuva sarja on myös ihan kivaa kesädekkarilukemista, vaikkei sekään mitään elämää suurempaa ole kuten eivät Mannis-Raiviotkaan: DekkariNetti - Hall, Tarquin

Kaltaiselleni arkajalalle sopiva oli myös Hjorthin ja Rosenfeldtin Stefan Bergman -sarja. Niissä tykkään erityisesti Tukholman murharyhmän keskinäisten suhteiden kuvauksesta. Sen jännitteet rakentuvat Stefan Bergmanin älykkään, epäsovinnaisen ja aika eksentrisen hahmon ympärille. Niissä on karmaisevia rikoksia ja sairaita murhaajia, mutta heidän ajatustapaansa ei tarvitse eläytyä, ja murhakin tehdään yleensä ensimmäisten sivujen aikana niin ettei uhrin kärsimyksissä tarvitse velloa, vaan fokus on murhaajien jäljillä olevien tutkijoiden maailmassa.

 

[kontiola]

Sitten suositus urheilusta pitäville. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Juu, ja Juurihoitokin oli ihan jees. Maaninkavaara taisi olla parempi kyllä.
Olen myös tykännyt Roope Lipastin Rajanaapureista.

 

[zala]

Hei @zala. Mannisen ja Raivion kirjat eivät ainakaan ahdista, mutta nyt kun olen muutamia lukenut, niin alkaa vähän häiritä se, että henkilöiden puhe- ja ajattelutapa ei ole kovin uskottava sikäli kun sen pitäisi edustaa 1800-luvun jälkipuolen mukaista ajattelua ja puheenpartta. Punavuoren keisarinna oli ihan mukiinmenevä, mutta nyt lukemaani Murhaa Monreposissa en voi suositella, niin kökköjä hahmoja ja tönkkö juoni siinä on, mikä on sääli, koska asetelma olisi ollut ihan herkullinen.

Olen aloittanut Punavuoren keisarinnan lukemisen. Tässä on aika pitkät luvut mutta ihan ok silti, mukava lukea junamatkasta ajalta jolloin rautatieyhteys on juuri perustettu ja 1800-luvun Helsingin kuvauksista. En tiedä miten onnistunutta se on mutta menee minuun täydestä ja esiintyyhän siellä tuttuja paikkoja ja teitä. Päähenkilö Johanneksesta tulee mieleeni Rikos ja rangaistus kirjan Raskolnikov mutta kuvaus muuttunee toisenlaiseksi kunhan kirja etenee.

Maaninkavaara-kirjasta kysymys että onko tapahtumaympäristönä Maanankavaara? Maaninkavaarahan on Posiolla oleva taajama, sijaitsee 5-tiellä välillä Kuusamo-Kemijärvi ja lienee nykyisin jokseenkin kuollut kylä. Tältä kylältä on kuitenkin kotoisin Kaarlo Maaninka joka voitti kaksi mitalia Moskovan Olympiakisoissa 1980. Mitä nyt pikkuisen googlettelin, kirjassa isä valmentaa tytärtään ajaen vieressä autolla kun tyttö juoksee kouluun. Maaninkavaaralta on kuitenkin noin 40km matka Posion keskustaan jossa on koulu.

 

[zala]

Löysin hyvää taustoitusta ja tietoutta Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion kirjoitustyöstä: Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallinen dekkarisarja

Kirsti Manninen on käyttänyt myöskin kirjailijanimeä Enni Mustonen joka on käsittääkseni aika tunnettu kirjailija.

 

[Tikka]

Olikos kuitenkin niin, et Mannisen-Rovion sarja on kirjotettu vasta 90-luvulla? Vaikka tapahtumat sijottuvat ekassakin sinne 130 vuoden päähän kirjotushetkestä.

Mulla ainakin on painovuodeksi merkitty 1991. Eikä mainintaa, että olisi uusintapainos tai muuta... 🤔

Edit: juu kyllähän se näin on. Luulin nimittäin aluks, et noi olis kirjotettu myös sillo toistasattaa vuotta sitten. Tossa Zalan linkissähän se käy ilmi!

Lukemisiin! Sää ainakin tääl päin on sisälukemisiin tehty. Ulkona ei voi pelata kuin vesi- tai uppopallia....

 

[kontiola]

Juu, ja pikkuisen tökkii, että nykyinen rempseä keskustelutyyli on istutettu 1800-loppuun, mutta kyllä näitä paremman puutteessa ihan lukee. Paitsi tuo Murha Monrepoossa, se oli kyllä ihan pohjanoteeraus.
Hieno sade tosiaankin! Hyvä lukupäivää lukutovereille!

 

[kontiola]

Waltarin Komisario Palmut olette varmasti kaikki vetäneet jo aikapäiviä sitten, mutta tulkoot kuitenkin mainituiksi. Kivoja keveitä kesädekkareitä, eivätkä mene yöunet.

Myös Kaj Ekholmin esikoisdekkari Näiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava oli ihan positiivinen kokemus, mutta Tähtisilmän jätin kesken, koska siinä meni oma kauhumukavuusrajani rikki jo alkumetreillä. En halua eläytyä sairaan murhaajan mieleen kesälomallani enkä muulloinkaan.

Robert van Gulikin keskiaikaiseen Kiinaan sijoittuvat vauhdikkaat jännärit ovat myös ihan kivoja. Sapelinheilauttelua, takaa-ajoja ja sen sellaista Indiana Jones-tyyliin, mutta ei todellakaan mitään kauheaa. Ei toisaalta oikein minkäänlaista henkilökuvaustakaan, ja jonkun ajan kuluttua ajatus seuraavasta kirjasta samalla sabluunalla alkaa väkisinkin tuntua puisevalta.

Keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvat Indrek Harglan apteekkari Melchior-dekkarit sen sijaan olivat omaan makuuni pikkuisen liian sairaalloisia, vaikka historiallisista dekkareista tykkäänkin.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit sen sijaan olivat ihan ehdoton lukunautinto, vaikka sarjan keskivaiheilla juonikuviot menivätkin vähän överiksi. Kerronta on kuitenkin erittäin hauskaa ja äykästä ja henkilöt niin mainioita, ettei se liiemmin haittaa. Päähenkilönä 11-vuotias, ikäisekseen järkyttävän sivistynyt tyttö 1950-luvun britannialaisessa maalaiskartanossa. Näistä varmaan tietää hyvin nopeasti, tuntuvatko ne omilta vai eivät ollenkaan.

Mutta tätä kyllä suosittelen mitä lämpimimmin ja oikeastaan ennen kaikkea: Mikko Porvalin Carelia Noir -trilogia. Kakkoskirja taisi olla paras, kolmas oli enemmän jo historiaa (kyllä erittäin mielenkiintoista). Näistä olisikin kiva kuulla myös muiden vaikutelmia! Sijoittuvat sota-ajan Viipuriin, ja päähenkilöinä kaksi poliisia. Paljon tositapahtumapohjaa ja hyvät hahmot. Mikko Porvali - Atena Kustannus

 

[zala]

Keskustelija kontiola työllistää minua mukavalla tavalla. Ai jai minä tykkään tuosta Punavuoren keisarinna -kirjasta, olen edennyt kirjassa noin puoleen väliin. Ja olen ihan vakavissani harkinnut että luen kaksikolta heidän kaikki kuusi kirjaansa tai ainakin ne jotka saan käsiini. Tämähän on nyt aika- ja jaksamiskysymys ja lisäksi sitä riittääkö mielenkiintoa kirjojen lukemiseen. Minulla lukeminen on kausittaista.

Ja tuosta kontiolan edellisestä viestistä "pakko lukea" listalleni lensi suoraan Mikko Porvali. Pitää ensi viikolla selvitellä löytyisikö kirjastosta. Tällä listalla on jo Max Seeck joten lukemista riittää. Tuskin uskallan enää saapua tähän ketjuun kun täältä löytyy niin mainioita suosituksia.

Komisario Palmut on tullut luettua ja pidin niistä kovasti eli suosittelen myöskin. Ja laitan pari omaa suositustani. Ensin sellainen nimi jota koitin muistella useamman päivän ajan kunnes se tuli mieleeni: Tomas Arvidsson. Tästä kaverista ei oikein löydy suomeksi kirjoitettua tekstiä netissä ja muistikuvani on sellainen että oli hupaisaa luettavaa, tämäkin on rikoskirjallisuutta. Tässä oli päähenkilönä joku opetusneuvos, jo lähellä eläkeikää. Hällä oli kotonaan rahakätkö koska eihän rikoksella tienattuja rahoja pankkitilillekään voi tallettaa. Välillä asioita kerrottiin myös jonkin paikalliskonnan näkökulmasta, miten milloinkin. Tämä oli sellainen random-löytö kirjastosta johon ihastuin.

Ja sitten on sellainen nimi kuin Conn Iggulden. Ei ole rikoskirjallisuutta vaan historiallista kerrontaa. Hällä on sarjoja eri aiheille joka koostuu pitkistä kirjoista. Ehkä noin viisi vuotta sitten luin Igguldenin Valloittaja-sarjan joka kertoo Tsingis-kaanista ja hänen työnsä jatkajista Mongolian peräsimessä.

 

[kontiola]

Kiitos suosituksista, zala! Ja hauska kuulla, että Mannis-Raivio vetää. Minun täytyy vuorostani testata Arvidssonia ja Igguldenia. Mainio määritelmä "kausilukija" sopii nimittäin minuunkin, ja nyt on juuri päällä kausi.

 

[Tikka]

Jep, kiitokset kaikille suosituksista myös täältä!
Täsähän on nyt loppuvuodeks to read-listaa...

Muuten täytyypä tunnustaa, etten ole luken yhen yhtä Komissaario Palmua... 🤭 Tosin elokuvina nähny vissii kaikki!

Ja kuullu sen Poperan piisin... Mut sehä oliki komissaario Peppone! 😜

 

[zala]

Nyt tulee tunnustus. Tai avautuminen: ongelmallinen suhtautumiseni muutamaan Suomen kirjallisuusklassikkoon.

1. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Tämä kirja piti lukea jo koulussa mutta jäi lukematta. Aloitin, mutta lukeminen oli tuskallista. Ei oikein homma edennyt. Minä selvisin tältä laiminlyönniltä sillä perusteella että noin muutoin tein annetut tehtävät ihan kiitettävästi ja luin kaikki muut kirjat joita opettaja käski lukemaan. Seitsemän veljestä ei onnistunut. Kun kasvoin aikuiseksi, kirja kummitteli edelleen mielessäni ja niinpä minä sen sitten luin. Tämä oli pettymys, tiesin jo valmiiksi että veljekset mm rakentavat itselleen kodin. Kaipasin tietoja siitä miten tekivät vaikkapa lattiat että jalkojen alla oli tasaista lankkua. Tai oliko ikkunoissa lasit ja jos oli, mistä ne saatiin? Mitään tällaista ei mainittu: ylipäätään ei ollut puhetta sellaisesta että mitään olisi hankittu ulkopuolelta vaan kaikki ilmeisesti valmistettiin itse. Rakennustapahtumien kuvaus oli varsin ylimalkaista, niinpä haaveilen lukevani Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä joka on ihan erilainen juttu mutta siinä ainakin kuvataan rakennustapoja. Ok, Seitsemällä veljeksellä on oma arvonsa jonka tunnustan mutta olen sen verran ehdoton että totean kirjan arvon olevan lähinnä siinä että se on ensimmäinen suomalainen kirja. Lukunautinnoksi siitä ei ole, on parempiakin.

2. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Tämän kirjan olen aloittanut monen monta kertaa, ehkäpä viidesti mutta se on aina jäänyt kesken. Viimeisinkin yritykseni kirjan parissa on kaukaa, kenties kymmenen vuotta sitten. Waltarin teksti on huikean hyvää, samoin historian tuntemus mutta silti ei. Aina yrittäessäni on tullut fiilis että en minä tälaista halua lukea, teksti on liian synkkää. Kilttiä kunnon miestä kusetetaan. Voi olla että kirjan myöhemmissä vaiheissa homma muuttuu toisenlaiseksi mutta ikinä en ole päässyt niin pitkälle.

3. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla. Tämän minä myöskin olen lukenut, kaikki kolme osaa mutta tiedän sen että toisin kuin joitakin muita suosikkejani, en halua lukea tätä enää ikinä uudelleen. Tämähän on oivallista luettavaa, mielenkiintoisen oloista tekstiä mutta aina jossakin vaiheessa välillä, Linna iskee lujaa lukijan vyön alle kuvaamalla jonkun tosi ikävän tapahtuman. Jollaisia tietysti on ollut, toki minä sen hyväksyn ja tiedän, mutta samalla teen itselleni kysymyksen: miksi haluan lukea moista vapaaehtoisesti? Kirjahan on aivan huikea teos kertoessaan historiaamme, sitä en kiistä. Mutta onhan se kyllä välillä synkkää, sanoisinko että negatiivinen elämänasenne kirjan henkilöillä kasvaa mitä pidemmälle kirja etenee. Myöskin lukukokemuksena kirja huononee tarinan edetessä.

Tässä samalla tulee mieleeni noin yleensä (ja näkyy etenkin listaamieni kirjojen 2 ja 3 kohdalla): Suomen pitkä ja pimeä talvi tapaa näkyä taiteessamme todella usein ollen jopa sen tyypillinen ominaispiirre. Synkkyys. Hyvänä lisäesimerkkinä tästä käy myös Eppu Normaalin koko tuotanto, joka on sanalla sanoen järkyttävän huonoa ja jollaisen en voisi kuvitella olevan suosittua missään muualla kuin Suomessa. Muistan kesän jolloin Lipon peleissä soitettiin paljon Eppu Normaalia. Silloin pohdin vakavasti että kannattaako täällä käydä vai ei. Kun kaikki hyvät fiilikset tuhottiin tehokkaasti karmealla "musiikilla".

 

[Tikka]

7 veljestä olen lukenu koulussa, olisko ollu 6 vai 7. luokalla?
Sen takia jo pelkästään, kun se oli ikään kuin pakko, koulutehtävä.
Sen jälkee en ole lukenu...

Sinuhe epygtiläisen kanssa sama, joskus oon alottanu, mut en lukenu loppuun. Tuskinpa koskaan tulee luettua... 😐

Pohjan tähden alla 1-3 on luettuna, tykkäsin! Samoin kuin Linnan toinen klassikko, Tuntematon sotilas. Olisko luettu ainakin 5 kertaa. Ekan kerran luin ylä-asteella. Vapaaehtosesti, ei koulutehtävänä.

Eppu Normien keikallakin on oltu pari kertaa. Levyjä kuunneltu, kuunellaan... Mutta totta tuokin mitä sanoit. Onhan se vähän semmosta...

Sunnuntait! 👍

 

[zala]

Sain viikonloppuna luetuksi loppuun Mikko Porvalin kirjan Sinisen kuoleman kuva. Kirja ei ole tyypillinen dekkari sikäli että siinä ei aluksi kuvailla rikosta jonka ratkaisemista seurattaisiin tarinan edetessä. Sen sijaan, kirjassa seurataan 1920-luvun poliisityötä Viipurissa, joka vielä tuolloin kuului Suomelle. Kirjan päähenkilöinä ovat Jussi Kähönen ja Salomon Eckert, jotka toimivat komisarioina Viipurin Etsivän Osastolla. Etsiväkaksikkoa työllistivät etenkin poliisimurhat sekä epätoivoinen sota kieltolain aikaisten trokarien kanssa. Kirja saa vahvan suositukseni ja tarkoitus on lukea Porvarilta lisää.

Loppuviikosta kävin kirjastossa hakemassa täydennystä. Minulla oli yhtenä vaihtoehtona lainata Porvalia mutta vaihtoehto oli myöskin lainata kaksikolta Kirsti Manninen, Jouko Raivio lisää. Molemmat kirjailijasuositukset olen saanut tästä ketjusta ja molempien tuotannosta olen nauttinut. Kuitenkin mulla oli fiilis että nyt haluan lukea vielä jotakin muuta. Mutta ykköskandidaatiani, Max Seeckin avausteosta Hammurabin enkelit ei ollut hyllyssä.

Koko ajan mulla on taustalla elänyt ajatus siitä että tekisi mieli taas lukea Raymond Chandleria. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa, Syvän unen useampaankin otteeseen. Chandlerin kirjojen tunnelma on vaan niin omanlaisensa ja kyllä hän sittenkin on ykkössuosikkini kaikista: olisin valmis nimeämään Chandlerin parhaaksi dekkarikirjailijaksi ikinä, mikäli minulta tiedusteltaisiin tuota asiaa. Hyllyssä ei ollut kirjaa Pitkät jäähyväiset, no siellä oli Vanha kultaraha. Se kelpaa kyllä, lainasin sen.

Illalla - elettiinköhän tuolloin perjantaita - menin kirjaston nettisivuille. Katselin josko sieltä voisi lainata äänikirjoja. No se oli mahdollista. Hakutoimitoja ei ollut - tai ainakaan minä en sellaista löytänyt - joten kävin listaa läpi järjestyksessä. Sieltä löytyi Max Seeckin Hammurabin enkelit. Lainasin sen. Pienen kikkailun jälkeen sain äänikirjan kuulumaan kännykällä, no siitäpä sitten kuuntelemaan. Ensimmäisen luvun jälkeen - joka taisi olla "prologi" tai jotakin - olin jo valmis antamaan periksi. Ajattelin että tästä ei tule mitään. Äänikirjaa kuunnellessa ajatuksen pitää olla naulittuna kuuntelemiseen 100%. Mutta jatkoin vielä vähän ja tarina tempaisi minut mukaansa. Tämä on aivan ehdottoman hyvä kirja, voisin nyt ylistää tätä jos en olisi ylistänyt jo niin monia muita. En vaan osaa kuunnella niin että istuisin sisällä tuolissa ja kuuntelisin. Mun on kuuntelemisen ajaksi pakko lähteä lenkille, tehdä jotakin pihatöitä tai vaikka ajaa autolla. Nyt onkin lenkkien pituus hieman pidentynyt. Kirjan pituus on vähän yli 13 tuntia ja olen kuunnellut siitä hieman yli 6 tuntia. Kun kuuntelun lopettaa, kannattaa painaa mieleen missä kohdassa ollaan koska systeemi saattaa kadottaa kohdan ja se on etsittävä itse käsin.

Olen hieman tutustellut Seeckin tuotantoon ja vaikka Hammurabin enkelit vaikuttaa todella hyvältä, olen ymmärtänyt että vasta kirja Uskollinen lukija on todella jotakin. On Seeckin kirjoista neljäs, maltankohan lukea kolme aiempaa ennen sitä.

 

[Tilastoniilo]

Sinuhen olen lukenut kahdesti. Se on niitä kirjoja, joita pitää lukea yli 50 sivua ennenkuin on varma, pitääkö kirjasta vai ei. Täällä pohjantähden alla on minusta parhaiden kirjasarjojen joukossa. Olen lukenut sen kuitenkin vain kerran siksi, että elokuvat on tullut katsottua useasti.

 

[Kaptah]

Sinuhe on tullut luettua kaksi kertaa. No tietysti!

Pohjantähti-sarja olen lukenut kaksi tai kolme kertaa mutta Seitsemän veljestä vain kerran.

Tuntemattoman olen lukenut arviolta 10 kertaa, mahdotonta muistaa. Myös se lyhentämätön versio, Sotaromaani, on tullut kerran luettua.

 

[Tuulenmies]

Waltarilla on aivan omanlaisensa kertojan ääni ja hänet tunnistaa muutaman lauseen jälkeen tekstin tekijäksi, jos esimerkiksi kuulee radiossa luettavan. Sävy voi vaihdella leppoisan humoristisesta synkkään, mutta se kertojan ääni on aina siellä.

Hänen tekstinsä sopivan ehkä tuon takia hyvin äänikirjaksi. Veikko Honkanen lukemaan viisaalla taipuisalla äänellä, niin avot.

Työt autoiluttavat ja kulutan matkoja kuuntelemalla kirjoja. Viimeksi tuli herkuteltua kaikkein kevein Waltarin historiallisista romaaneista, eli Mikael Karvajalka. Se oli loistava tuollaisena pätkittäin nautiskeltuna.

Sinuhe on kyllä lukematta ja kuuntelematta. Ehkä sitä kunnioittaa liikaa. Pitäisi olla sopivassa lukuvireessä. Sen viisaan surumielisen tekstin tunnistaa helposti. Komiosario Palmut kuuluvat suomalaisen poliisikirjallisuuden kärkeen, ja se osoittaa Waltarin taitoa laajakirjoisena kirjoittajana.

Matti Yrjänä Joensuulla on kirjoja, joita lukiessa tulee mieleen, että kuinka joku voi osata kirjoittaa ihmisen mielenliikkeistä noin osuvasti. Teksti tuntuu melkein rikollisen hyvältä. Harjunpää ja rakkauden lait, Harjunpää ja ahdistelia, Harjunpää ja kiusantekijät ovat ainakin noita kovan luokan kirjoja.

Uran loppupuolella hänestä tulee synkempi. Työn jälki on niin punnittua ja varmaan itsekritiikillä tuotettua, että viimeisten vuosien tauot kirjojen julkaisussa ymmärtää.

Katsoin Goodreadsin pisteytystä ja siellä Harjunpää ei kovin hyvin pärjää. Ehkä olen sitten yksin mielipiteideni kanssa, tai ehkä juuri siksi on noin, että kirjat eivät ole jännäriviihdettä, vaan psykologisia tutkielmia epäonnistuvista ja sorretuista ihmisistä. Ja ärsyttävästi ihon alle meneviä.

Täällä Pohjantähden alla on mielestäni parempaa lukemista kuin Tuntematon sotilas.