Odottaisin viimeistään nyt syvällistä ja vakavaa keskustelua huippupesäpallon tilasta kokonaisuutena, ei vain menestyvän huipun näkökulmasta.
Pelkästään tällä vuosikymmenellä vakavassa kriisissä on ollut ainakin neljä Superpesis-seuraa. Yksi on pistetty ulos kesken kauden, yksi on luopunut itse syksyllä. Yksi on käynnistänyt kriisirahoituskampanjan kesken tämän kesän, yksi talvikaudella pystyäkseen pelaamaan seuraavan kesän. Kaksi seuraa matkustelee hissillä sarjojen välillä, ilman näkymiä kehityksestä. Edelliseltä vuosikymmeneltä listaan voidaan lisätä kaksi Superista kadonnutta kaupunkiseuraa.
Ihan muihin verrokkilajeihin verrattuna tällainen ei ole normaalia, vaan epänormaalia, vaikka kuinka olisimme oppineet katsomaan pois.
Tämä on rakenteellinen ongelma, ei mikään sarja sattumia ja yksittäistapauksia. Ongelma osuu tulevaisuudessa myös nyt vahvojen nilkkaan, jos pois katsomista jatketaan. Ei laji voi pitemmän päälle pärjätä, jos laaja seurakenttä huipun takana hapertuu.
Pesäpallossa ei nähdä tuotteen olevan kokonaisuus, vaan tuijotetaan oman seuran lyhytnäköistä etua. Ei ole mitään yhteistä liigaa, jonka menestys on tärkeää kaikille. Ei ole mitään mekanismeja sen hillitsemiseksi, että laji jakautuu vahvoihin ja kriisiseuroihin. Pudotuspelituottoja ei jaeta mitenkään. Lupaavia pelaajia tuottavat pikkuseurat eivät hyödy riittävästi työstään. Ruutu-sopimus on rahallisesti mitätön. Ykköspesiksestä näyttää tulevan harvojen menestyvien seurojen harjoitusalusta.
Kun tähän lisätään monen pesäpalloseudun kannalta synkät väestöennusteet, kriisikeskustelun pitäisi olla jo käynnissä. Yhdessä.
