Siitä provosoinnista ja vastustajalle vittuilusta ja kuka sitä tekee ja kuka ei tee...
Yritän eläytyä pelaajan sielunmaailmaan ja siihen, minkä vuoksi ihminen pesistä pelaa/urheilee. Voittaminen on totta kai tärkeää, koko jutun idea, mutta en voi sulkea pois sitä näkökulmaa, että ilman vastustajaa, ilman toisia ihmisiä, ei voi pelata eikä voittaa. En ymmärrä, miten kukaan voi edes huumorimielessä puhua toiselle IHMISELLE siten, kuin mitä kentällä kuulee? Miten kukaan voi nauttia pelaamisesta ENEMMÄN silloin, kun aukoo päätä toiselle ihmiselle kuin silloin, kun pelaa ja tekee parhaansa - ja antaa toisen tehdä samoin. Jos toiselle ihmiselle puhuminen pesiskentille tyypillisellä tavalla on ok, on ihmisellä itsellään jokin perustavaalaatua oleva asia tunnemaailmassa vinksallaan. Koko ajattelutapa, että vastustajaa psyykataan, kertoo jonkin palasen puuttumisesta ihmisen ihmisyydessä, eikä sillä ole väliä, että näin tapahtuisi pelkstään kentällä, ei kentän ulkopuolella. Kaikki eivät taannu.
Sama koskee näitä katsomon ölisijöitä. Sen lisäksi, että jokin empatian palanen puuttuu sielusta, puuttuu näiltä ölisijöiltä myös sellainen ihmisyyden perustaan kuuluva asia kuin häpeän kokemus. Jos ihminen ei tunnista, että käyttäytyy itselleen epäsuotuisalla tavalla toisten silmissä, ei ole normaalia. Tällaisia ihmisiä pitää auttaa. Olkoon se sitten vaikka ystävällinen järjestysmies.
Olin etukäteen altavastaaja Jymyn puolella ennen tähän sarjaan lähtöä, mutta käänsin takkini täysin. Oli ilo katsoa Mansen ja IPV:n vääntöä, jossa toki haastettiin miestä, mutta eilisen pelin katsominen sai kokemaan niin suurta myötähäpeää, ettei meinaa pystyä. Peukut pystyssä tästä eteenpäin Manselle.