Heti alkuun varmistukseksi: olen kuulunut Vimpelin Vedon kannattajiin jo pitkään ja kuulun edelleen. Silti minun on vaikea hyväksyä sitä, että pelaaja ilkkuu vastustajan epäonnistumiselle, etenkin kun se tapahtuu ottelun jo päätyttyä, on sitten kyseessä vetolainen tai minkä tahansa seuran edustaja. Se pieni etu, jonka psyykkaaja olettaa saavuttavansa itselleen ja joukkueelleen jonkinlaisena asemien petaamisena, menetetään moninkertaisesti lajin isoa kuvaa tarkasteltaessa. Jos tällainen kuuluu edelleen lajikulttuuriin, silloin siinä kulttuurissa on jotain pielessä ja se on syytä päivittää 2020-luvulle. Jos ei siihen pystytä lajin sisältä, muutos tulee ulkoapäin tai äänestämällä jaloilla näivettämällä ennestäänkin pieni laji omaan kuoreensa. Olisi ollut perin hämmentävää nähdä Nadalin naureskelevan ivallisesti Federerin grand slam -loppuottelun päättäneelle kaksoisvirheelle. Noinkohan olisi parantanut pelaajan asetelmia seuraavassa kohtaamisessa, lajin ja yksilön suosiosta puhumattakaan. Ja osoittaa melkoista ymmärryksen puutetta, ellei näe, millaista henkistä lujuutta näiltä toisen lajin ”neideiltä” on vaadittu, vaikka he eivät sitä moisella tavalla näytäkään.
Yksittäisen pelaajan käytös on mitä on. Siihen voidaan puuttua, jos siihen halutaan puuttua. Melkein enemmän minua harmittaa tämä ummehtunut keskustelukulttuuri, joka lajin parissa edelleen on. Tälläkin palstalla nämä aarnot ja goldhammerit pyrkivät mittaamaan sanojan testosteronin määrällä hänen argumenttiensa painavuutta.
Ovatpa sitten joukkueelleen kuinka tärkeitä ja taitavia pelimiehiä tahansa, näistä olliheikkaloista ei koskaan tule minun suosikkejani. Ja pakko myöntää, että niin pienisieluinen minäkin olen, että jos näkisin vaikkapa Janne Mäkelän toimivan samaan tapaan, Saarikenttä, muiden pesispyhättöjen ohella, voisi hyvinkin mennä osaltani boikottiin. Mutta sotahan ei tunnetusti yhtä miestä kaipaa. Tai varsinkaan naista.