Arffman esittää asian jotenkin uutena juttuna, kun se todellisuudessa on ihan sama, vuosikymmeniä ollut tilanne. Ei tässä sitten 90-luvun ole ollut mitään utopiaa, missä pelaillaan rakkaudesta lajiin ja kotikylään. Nyt kovimmat palkanmaksajat ovat tietyt seurat, aiemmin toiset, sitä ennen vielä toiset.
Tämä ei myöskään vaan mitenkään ole tapahtunut ilman että seuroilla olisi mitään voimia tilanteeseen vaikuttaa. Arffman siis esittää, että yhtäkkiä vain seuroille ilmestyy ylisuuria pelaajapalkkoja, hupsista. Ihan jokainen niistä sopimuksista perustuu seuran itsensä tekemään tarjoukseen. Kukaan ei määrää persaukisia seuroja maksamaan palkkoja, joita eivät voi tuloillaan kattaa.
Sarja on tasaisempi nyt kuin noin koskaan aiemmin. Tuntuu kovin erikoiselta silloin esittää, että nyt sitä pitäisi sitten jotenkin tasata jollain palkkakatoilla.
Se että jotkut pattijoet ja alajärvet eivät taistele mestaruudesta, on aina ollut tilanne. Eivätkä taistele talousongelmissa olevat peräpään seurat nytkään tai ole niin tehneet viime vuosinakaan, vaikka ovat siis niitä ylisuuria pelaajapalkkioita maksaneet, jotka ovat heidän ongelmansa aiheuttaneet. Se että heidän olisi ollut pakko näin tehdä, jotta voivat kilpailla menestyksestä on siis täyttä fuulaa.
Jos seura tarvitsee juniorityönsä motiiviksi tulevan "ihmiskaupan" näillä junioreilla, on hommassa jo jotain pahasti mätää. Tällaisessa organisaatiossa pitäisi heti edustusjoukkue ja junioritoiminta eriyttää omikseen.
Onhan tuo lyöntien valinta ja toteutus välillä kuin jotain taikuutta, jota ei voi ymmärtää mutta jota on vain niin nautinto seurata.