Olihan nuo loppuvuoden kitaristien menetykset melkoisia. Ensiks meni Eddie ja sitten melkein perään Suomen oma kitaralegenda Alexi Laiho.
Harvoin on kenenkään itselleni sinänsä tuntemattoman ihmisen kuolema kolahtanut näin kovasti kuin nyt Alexin kohdalla kävi. Myllylän ja Nykäsen Matin ohella ainoita, jonka kohdalla tuli tämmöisellä kylmällä paskiaisellakin kyynel silmään. Viimeisen kuukauden aikana on kyllä tullut luukutettua Bodomia kovaa ja korkealta aivan kuten entisaikoina.
Siitä on aika lailla parikymmentä vuotta aikaa, kun muistan Bodomin ensi kerran kuulleeni. Siitä hetkestä eteenpäin on ollut selvää, minkä tyylistä musiikkia mä haluun kuunnella. Sillä tiellä ollaan nyt ja aina. Muutamaan otteeseen pääsin Bodomin kuulemaan livenä. Viimeisen kerran reilu vuosi sitten viimeisellä kiertueella rytmikorjaamolla moshpittiä myöten, perrrkele.
Alexihan oli käsittämättömän taitava kitaristi, mutta ennen kaikkea äärettömän lahjakas säveltäjä. Pahaltahan se tuntuu, kun tietää ettei Bodomia pääse enää ikinä kuulemaan livenä. Alexi Laiho oli yhtä kuin Children of Bodom. RIP Alexi, musiikki elää ikuisesti.
