Luvassa on fantastinen naisten Superpesiksen loppuottelusarja, kun runkosarjan ykkönen ja kakkonen Manse PP ja Lapuan Virkiä aloittavat taistonsa lauantaina. Viime syksynä katkerasti hopealle jäänyt tamperelaisryhmä on jälleen ennakkosuosikki.
Mestaruuspalkinto ”Silmu” odottaa ottajaansa. Vastakkain finaaleissa ovat kaksi pesiskauden selvästi parasta joukkuetta, joiden riveistä löytyy tukuittain huippupelaajia.
Mikä sitten erottaa joukkueet toisistaan, mistä löytyvät ratkaisun paikat ja kenen mailan tai räpylän varassa mestaruus on. Siitä peistä väänsi Supervuoron toimituksen kaksikko Matti Liljaniemi ja Joonas Kauppinen.
Matti Liljaniemi: Nyt! Nyt? Eikö se ole nyt? Nyt se Mansen mestaruus tulee, eikö se ole väistämätöntä?
Joonas Kauppinen: No näin sitä voisi tietysti ajatella, mutta kyllä minä jotenkin uskon, että Virkiä järjestää samanlaisen väännön kuin Pesäkarhut viime syksynä. Janette Lepistö on niin hirmuisessa lyönnissä, että pelkästään hän kääntää jo ainakin yhden matsin.
ML: Lepistö voi kyllä kääntää ottelun, vaikka toisenkin, mutta kun pitäisi kuitenkin voittaa niitä kolme kappaletta. Samahan tämä asetelma on kuin aiempina kausina: Manse lähtee selvänä suosikkina ja kaikki sitä mestaruutta odottavat.
Lukkari ja Mansen kapteeni Venla Tanhua sanoi haastattelussamme, että joukkueen sisällä on puitu, että mitään ei pidä tehdä. Niin voi sanoa toimittaja Kauppiselle. Mutta luuletko, että siellä ei kenenkään pääkopan sisällä oikeasti tule niitä ajatuksia, että nyt, nyt on pakko voittaa?
JK: Ja tuo kolme ottelua tässä nouseekin Virkiän ongelmaksi… Uskon, että Mansen rutiini on tällaisissa sarjoissa valttia – toki niin piti olla viime vuonnakin.
Nuo olivat Tanhualta viisaita sanoja. Hän kertoi hienosti, kuinka jokainen vuosi on uusi mahdollisuus onnistua. On kuitenkin selvää, että huonot muistot finaaleista varmasti painavat, etenkin jos sarja ei lähde toivomalla tavalla käyntiin.
Virkiä puolestaan pääsee hymyssä suin finaalisarjaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen ja osaa varmasti nauttia tilanteesta.
ML: Pelinjohtajat usein varsinkin alkukaudella puhuvat “yhteisten kokemusten” tärkeydestä, kun jokin joukkue siinä kokoonpanossaan pelaa ensimmäisiä otteluita yhdessä. Kun Mansen ryhmä on pysynyt käytännössä yhtä pelaajavaihtoa (Sara-Ella Kemppainen <=> Hanna Lammela) lukuun ottamatta ennallaan, minusta tuntuu, että tamperelaisilla voi olla liikaa yhteisiä kokemuksia…
Toisaalta, “vaikeuksien kautta voittoon” on myös sellainen perinteinen mestarin tarina. Kun Manse on niin ylivoimainen ollut runkosarjoissa ja yleensä myös pudotuspelien alkukierroksilla, tämä on nyt se vaikeus, mikä pitää selvittää.
Miten muuten näet pelinjohtajien välisen taiston? Viime syksynähän se yleisesti tunnuttiin pitävän Mansen isoimpana heikkoutena, vaikka itse en ihan siitä täysin samaa mieltä ollutkaan, missä määrin kaikki kaadettiin Antti Vihtkarin niskaan ja syyksi. Jussi Muilu on ollut pirteä ilmestys naisten Superissa.
JK: Vaikeuksien kautta voittoon, on se tarina, mitä Manse tässä yrittää Tanhuankin mukaan kirjoittaa. Kyllähän he onnellisen lopun ansaitsisivat.
Pelinjohtajien välinen taistelu on aika tasaväkinen. Pelityylit ovat hieman erilaiset. Mansen Manu Vartia menee enemmän prosenttien kautta ja etenkin takatilanteissa tykätään lyödä enemmän kumuraa, välillä jopa liiaksi asti.
Muilu on hieman räväkämpi ja saattaa laittaa merkkiä herkemmin päälle tyhjissä tilanteissa, eikä jää odottelemaan olisiko se pallo välissä. Lapuan tiimistä toki nostettava esiin myös Tomi Niskanen, voi olla aikamoinen ase näihin syksyn peleihin.
Pelinjohtajista ei tuntuvaa etua kummallekaan löytynyt, mutta miten etukentän kolmikot? Riittääkö Siri Eskolan liike siparina vai pitäisikö keskittyä vain lyömähommiin?
ML: Ihan hukassa en tainnut omine ajatuksineni olla, kun aika samoilla linjoilla olemme pelinjohdon suhteen. Ehkä jopa vielä sinua enemmän välillä ihmettelen Vartian varovaisuutta. Siellä valtakunnan parhaat lyöjät käyvät sen yhden kumuran kokeilemassa ja sitten jo siirretäänkin vuoroa eteenpäin.
Oma tuntumani myös on, että prosenttipeliin noin vahvasti nojaavat pelinjohtajat tapaavat olla vähän ongelmissa, jos yhtäkkiä pitäisikin kyetä sitä sapluunaa muuttamaan. Täältä siis kyllä menee yksi ääni Muilulle, ja siinä liki onkin ainoa osa-alue, minkä Virkiälle selvästi käännän.
Eiköhän “Sirpa” lyödä osaa ilman erityisempää keskittymistäkin… Ja eihän se aina ihan maailmanluokkaa se liike ole, eikä Tanhuakaan singahda lyhyitä hakemaan kuin tykin suusta ammuttuna. Mutta sitä varten onkin Saaga-Angelia Raudasoja.
Tanhuan haastatteluasi siteerasin jo aiemminkin, mutta oli kapteenikin melkein ymmällään Raudasojan nopeudesta ja ominaisuuksista. Milläpä tuon sinkoilevan salaman ohittaisi etukentällä tai polttaisi pesäväleillä?
JK: Vielä yksi nopea tuohon liialliseen kumuran lyömiseen: ei niinkään tuo, että valtakunnan parhaat lyövät, vaan se että valtakunnan parhaat ovat etenemässä. Välillä voisi avata peliä näiden jalkojen kautta, käyttäen jotakin haastolyöntejä.
Raudasoja on kyllä loistava etukenttäpelaaja, nuo ulkopelitaidot jäävät monesti hänen sisäpelikykyjensä varjoon. Voi olla, että kun Kaisa Peräaho siihen vaihtotilanteessa pari varoituslaukausta antaa, niin kovasti sinkoilu rauhoittuu.
Finaalisarjan paras etukenttäpelaaja löytyy kuitenkin Lapuan puolelta, Senni Korhonen. Toistaiseksi ainakin ulkopelispeliasti ja otteet sen mukaiset, ne etäisyydet vaihtotilanteissa ovat hullut.
ML: Saattaa se Korhonenkin askeleen tai kaksi ottaa taaksepäin, kun Virpi Hukka pistää nilkoille…
Tanhuaa tässä on lainattu pariinkin otteeseen. Juonikas, ovela lukkari, heitto lähtee terävästi, mutta tosiaan lyhyet jäävät ulkokentän vastuulle.
Onko lautasella sellainen osa-alue, missä Virkiä voi ottaa itselleen etua, kun Anni Heikkilä on parhaimmillaan kaikkea mitä Tanhuakin ja vielä ketterämpi lyhyisiin. Plus taitaa olla Superin lyhyin ja pisin lukkari vastakkain, missä on se merkittävin neljännesmetri lapualaisten hyväksi.
JK: Kyllä siitä voi Lapualle pientä etua laskea. Ei Heikkiläkään vaihtotilanteissa parhaimmillaan ole, mutta napsun Tanhuaa parempi. Tuo pituus auttaa nykypesäpallossa kyllä paljon, ei kerkeä Mansen keula ihan niin kauas.
Jos siirrytään linjapelaajiin, niistä löytyy mielenkiintoisia pelureita useampi. Eniten mielenkiintoa tuovat finaalidebytantit Virkiän Camilla Höglund ja Mansen Lammela. Erityisesti Lammela mennyt valtavin harppauksin eteenpäin tänä kesänä ja on etenkin vaihtotilanteissa todella hyvä. Mutta miten pää kestää uudessa paikassa?
ML: Ainakin toistaiseksi hyvin. Itsekin olin tosi kiinnostunut Högludin siskosten siirrosta Lapualle, mitä pidin aika yllättävänä. Virkiässä he ovat sisäpelissä selvästi kakkosketjussa, mutta ulkokentällä tietysti piiloon ei pääse – eikä ole tarvinnutkaan. Pirteää suorittamista ja ehkä finaaleissa voivat vielä isommin puhjeta kukkaan.
Lammela oli Kirittäriä vastaan paikoin erinomainen, paikoin saattoi olla esimerkiksi mainio pallon haku, mutta polttoheitto sitten meni häpläykseksi. Välierissä siihen poltteluun oli vielä varaa, finaaleissa en usko, että on. Vaatimustaso on nyt todella korkea. Lammelan onneksi rinnalla on Superin suurinta kakkosvahdin tonttia pelaava Sylvi Pellonperä.
Lepistö hieman ohitettiin vain toteamalla, että onhan se hyvä. Mutta onhan se vaan hyvä! Siis: Mansella on laajuutta kotiutusosastolla, mutta sillä ei ole Lepistöä. Eikö tämä voi, ainakin ne peli tai kaksi, voi kääntyä Virkiälle ihan ilman mitään 1+3:iakin, kun Lepistö vain lyö 6/7 tupaan ja Mansen prosentit jäävät pienemmiksi?
JK: Jos Virkiä jonkun pelin tuosta aikoo voittaa, kyllä se vaatii myös Lepistöltä nappionnistumista. Enkä yllättyisi yhtään, vaikka sellaisia finaalisarjaan mahtuisi useampi. Täytyy myös nostaa esiin kakkosviulua soittava Riina Kerola, ruuti on toistaiseksi pleijareissa ollut märkää, mutta mikäli hän pääsee runkosarjan tasolle, Kerola pystyy myös ratkomaan pelejä.
Mainitsit, että Mansen prosenttien täytyy jäädä pieneksi. Nämä prosentit ovat kiinni pitkälti Anniina Kangasluoman heittokädestä, kumuraa tulee varmasti – nyt pitäisi polttaa.
ML: Niinhän se tappikumuraa lyötäessä aina on, että sitten mitataan kolmoskopparin heittovoimaa. Kangasluomalla X:ien tulostaululle päätyminen ei siitä jää kiinni.
Siitä päästäänkin muuten aiheeseen ja pelaajaan, joka myös tuli vähän vain sivulausemaininnalla ohitettua. Kolmeen otteluun välierissä 1+1, 7 tuotua ja kärkkärit 86 %. Virpi Hukalle siis “keskiviikko toimistolla”.
Hukka on pelikunnossa, iskussa ja yhden Kirittäret-sarjan alun kopparin tontillaan hortoilun jälkeen virheetön takakentällä. Mansella on siis jälleen tämänkin sarjan paras pelaaja. Enkä edes nyt kirjoita mitään muuta, jotta en jinxaa Hukkaa.
JK: Täyskuntoinen Hukka on sarjan paras pelaaja, eihän tuohon voi vastaan väittää! Hän tuo Manselle sen isoimman edun tähän sarjaan. Nostelee pitkästä aikaa kannua ja on pudotuspelien arvokkain pelaaja.
ML: Jos jostain löytyisi tuosta vedonlyöntikohde, kyllä voisin itsekin muutaman roposen pitää Hukan MVP:lle.
Mutta eikös ole ylipäänsä ihan fantastinen finaalisarja tulossa? Kaksi selvästi parasta joukkuetta, valtavan hienoja, upeita pelaajia, näissä kinkereissä tuoreet pelinjohdot testissä, fanaattiset kannattajat molemmilla.
Joskus isojen odotusten lataaminen finaaleihin tuottaa pienen pettymyksen, kun pelistä tuleekin vähän sellaista jännityksen ja ylenmääräisen hieromisen myötä passailua. Mutta nyt uskon, että näemme parasta mainosta pesäpallolle – on sitä sitten kolme tai viisi ottelua.
JK: Kyllä naisten pesiskesä saa varmasti ansaitsemansa hienon lopun. En usko, että tämä passailuksi menee, sen verran on räväköitä persoonia askissa.
Enkä usko, että tämä kumpaankaan suuntaan suoraan kolmessa ottelussa poikki menee. Toivotaan maksimipitkä viiden ottelun sarja ja vaikka kotarit päälle!
ML: Ihan tuohon en itse usko, että niin pitkälle kuin viime syksynä Jarkko Pokelan pissataukoa myöden ratkaisua jouduttiin odottamaan.
3-1 mestaruus Manselle. MVP Hukalle. Tanhualta sen verran tuuletuksia, että herkemmin provosoituvalla vastustajalla saattaisi alkaa höyry pursuta korvista.
JK: En minäkään noin pitkään sarjaan usko, mutta toivon kovasti! Manse 3-1 mestariksi.