Kolme vuotta, kaksi mestaruutta, lähtemätön perintö. Porin Pesäkarhujen pelinjohtaja Jarkko Pokela loihti joukkueestaan jälleen kaiken mahdollisen ja mahdottoman irti, ja johdatti porilaiset toista kertaa ansaittuun naisten Superpesiksen mestaruuteen.
Kahden tasaväkisen huippujoukkueen äärimmäisen tiukassa loppuottelusarjassa voittamisen marginaalit revittiin lopulta juuri sieltä, mistä itse ennakoin ne löytyvän jo heinäkuun alussa. Pesäkarhut oli yhtenäisempi joukkue, ihan sen myötä, että ryhmä on ollut lähes samanlaisena kasassa pidempään.
Pokela oli kolmen vuotensa aikana valmistanut joukkueen ulkopelistä timantin. Sitä kovempaa ei löydy, ei edes tähtiryhmä Mansen sisäpelistä. Ja lisäksi pelinjohtaja itse oli se porilaisten villikortti, joka kertaisti joukkueen maksimipotentiaalin tasoa suuremmaksi.
Pesäkarhut on 2000-luvun kestomenestyjä naisten Superpesiksessä, mutta ennen Pokelan Poriin saapumista tilillä ei silti ollut kuin yksi mestaruus kaudelta 2002. Nyt niitä on kolminkertainen määrä, minkä myötä mestaripelinjohtajan aikakautta muistellaan Porissa lämmöllä vielä pitkän ajan päästä.
Porilaiset lähtivät jokaiseen Pokelan kolmesta kaudesta suurimpana mestarisuosikkina ennen kauden alkua, mutta läheskään niin yksinkertaista kahden mestaruuden voittaminen ei ollut kuin, että joukkue olisi voinut riemumarssia kohti ensin ”Tainan” ja nyt ”Silmun” nostamista kulkea.
Mansen tappavan kova suorittaminen runkosarjan, puolivälierien ja välierien aikana nosti tamperelaiset loppuottelusarjan ennakkosuosikiksi. Siinä huumassa ja tamperelaisten 21 ottelun voittoputkea ällistellessä kuitenkin monelta hieman unohtui, että ei Pesäkarhut ollut kadonnut mihinkään.
Pokelalla oli käytössään erinomainen pelaajamateriaali, mistä hän ja koko joukkueen valmennus otti kaiken ulos. Kolmen vuoden yhteinen taival monien avainpelaajien kanssa näkyi kentällä ja sen ulkopuolella. Kaikki tekeminen oli saumatonta, mietittyä ja harkittua.
Ratkaisevan finaaliottelun kenties kuvastavin hetki olikin yhdistelmä vessataukoa ja yllätysottoa. Ottelun toisen jakson päätyttyä ja ennen supervuoron alkamista Pokela harppoi kaikessa rauhassa kohti joukkueensa pukukoppia aivan toiselle puolelle Kaupin kenttää pitämään lyhyttä huoltotaukoa.
Ei paniikkia, ei viime hetken ohjeita, ei säveltämistä, mitä nyt tehtäisiin. Kaikki tiesivät, mitä tehdään, ja suorittivat omat tehtävänsä.
Ratkaisujuoksu taas oli osoitus Pokelan ja hänen joukkueensa opportunismista ja valmiudesta käyttää heti hyväksi pieninkin havaitsemansa heikkous tai oman joukkueen etu. Annika Linna epäonnistui kopinnostossaan toisella lyönnillään. Jos Linna olisi siinä onnistunut, oltaisiin Kaupissa saatettu kukittaa Manse mestariksi.
Kolmannelle lyönnille Pokela löikin yllätysoton päälle, kun hän aisti, tunsi, havaitsi, että nyt on hyökkäyksen paikka. Linna pamautti keskisauman halki ja Pesäkarhut mestariksi.
Suurin vastoinkäyminen porilaisille oli se, että Pokela ja kumppanit joutuivat käytännössä pelaamaan ilman lyöjäjokeria, kun Susanna Puisto lopetti pitkän uransa, eikä kukaan pystynyt tehtävää hoitamaan – saappaiden täyttämisestä puhumattakaan. Nykypesäpallossa jokerikotiuttajan puute on valtava ongelma menestyksen saavuttamiselle.
Sitäkään ei Pokela tai Pesäkarhut hätkähtänyt, sillä Emilia Linna ja Tiia Peltonen kantoivat numerolla oman kotiutusvastuunsa, ja muuten taas porilaisten voittaminen nojasi selvästi enemmän jykevän vahvaan ulkopeliin, millä pinna, parikin sieltä täältä riittää.
Pokelan aikakausi Porissa on nyt päätöksessään. Takataskussa on kaksi kultamitalia, huimasti eteenpäin loikkinut naisjoukkueurheilun paras organisaatio Suomessa ja monia voittamisen kannalta tärkeitä palasia myös tuleville kausille. Silti haaste muuttuu vielä suuremmaksi, kun Pokela Pesäkarhut jättää ja myös pelaajistossa tapahtuu muutoksia.
Ja minkälaisen upean loppuottelusarjan ja naispesäpallon näyteikkunan molemmat joukkueet tarjosivatkaan. Tällä hetkellä voi puhua suorastaan naispesisbuumista. Toivottavasti siitä osataan pitää kaksin käsin kiinni kuin Silmusta konsanaan.