Naisten Superpesiksen mestaruuden ratkaisevat tänä syksynä kaksi joukkuetta: Porin Pesäkarhut ja Manse PP. Alkukauden kannoilla roikkuneet haastajat ovat jo pudonneet rattailta.
Pesäkarhut ja Manse ovat lyöneet eniten juoksuja Superissa kauden tässä vaiheessa (119-131), antaneet vastustajille vähiten juoksuja (40-43), luoneet eniten kolmostilanteita (17,5 per ottelu), ovat kaksoisjohdossa kärkilyöntien tilastossa (38,1-39,7) ja pelaavat eri tasolla kuin kukaan muu.
Jyväskylän Kirittärien joukkueessa on yhä Ella Korpelan, Susanne Ojaniemen ja ennen kaikkea Emma Körkön kokoiset aukot. Eikä pelinjohtaja Mattias Kitola ole Nalle Viljanen, vaikka viime kauden päätteeksi loistavalla menestyksellä tätä stunttasikin.
Kirittäret nousee vielä, piankin, kun juniorituotanto pukkaa loistavia nuoria pesäpalloilijoita vuosi toisensa jälkeen, mutta tällä kaudella ilonaiheeksi jää vain Hippoksen uuden pesäpallostadionin valmistuminen.
Lapuan Virkiä heitti hyvin yllättäen pelinjohtaja Matti Larikan pihalle vain kuuden ottelun jälkeen. Kokenut Jukka Liikala on paras mahdollinen korvaaja, mutta lapualaisten peli näyttää toistaiseksi ottaneen pikemminkin taka-askeleita.
Kun Virkiän pitkään melko lailla yhdessä pysyneen ryhmän paukut eivät ole riittäneet kuin pronssista kilvoitteluun vuosi toisensa jälkeen, ei tämäkään kausi tuo mitään parempaa, kun Liikalalta loppuu aika kesken.
Seinäjoen Maila-Jussit ja Rauman Fera aloittivat kauden pirteästi, mutta ovat ison loikan päässä kärkikaksikon suoritustasosta, mikä on käynyt ilmi joukkueiden keskinäisissä otteluissa.
1+1+1+1 = kultajuhlat Kaupissa?
Muut kilpailijat eivät enää todellisuudessa ole mukana kisassa ja olemme palanneet siihen asetelmaan, mikä ennen kautta oli niin Superin pelinjohtajien, pesisasiantuntijoiden kuin vedonlyöntikertoimien laatijoiden näkemys.
Kun syyskuussa kilvoitellaan mestaruudesta, on vastakkain tämä kaksikko ja tanssiparina joukkueiden pelinjohtajat: porilaisten Jarkko Pokela ja tamperelaisten Antti Vihtkari.
Ja siinä piileekin Pesäkarhujen ennakkosuosikin aseman selitys.
Kun Pesäkarhut ja Manse kohtaavat viimein finaalisarjassa, yksinkertainen laskutoimitus voisi kertoa, että tamperelaiset ovat selviä suosikkeja.
Mansella on tämän finaaliparin paras pelaaja (Virpi Hukka), parempi lukkari (Venla Tanhua), paras etenijä (Saaga-Angelia Raudasoja), paras kotiuttaja (Siri Eskola tai Anna Ala-Kauhaluoma, valitse kumpi vain) ja paras lyöjäjokeri (Lina Olenius).
Kuitenkaan yhtälö ei ole pesäpallossa niin yksinkertainen kuin 1+1+1+1=mestaruus.
Pesäkarhuilla on omassa yhtälössään nimittäin kertoimia. Suurin niistä on pelinjohtaja Pokela ja toiseksi suurin joukkueen yhtenäisyys ja valmius.
Pokela on Pesäkarhujen 2x
Kun Manse on vielä alkukauden etsinyt itseään ja oikeaa peliformaattiaan ensimmäistä kauttaan punamustien ykköspelinjohtajana toimivan Vihtkarin komennossa, on porilaisten ryhmä ollut valmis kauteen jo heti toukokuusta lähtien.
Ainoat merkitykselliset muutokset porilaisten ryhmään olivat Silja Syrjälän siirto Seinäjoelta Pesäkarhuihin ja seuraikoni Susanna Puiston lopettaminen yli tuhannen lyödyn Superpesis-juoksun jälkeen.
Näistä jälkimmäinen on luonnollisesti massiivinen isku Pokelan joukkojen potentiaalille. Silti lyöjäjokeri on pelin osa-alue, missä pelaajaa voidaan helpoiten vaihtaa ilman vaikutuksia muualle joukkueeseen.
Porilaisten ulkopeli myös tikittää kuin sveitsiläinen kello, osin Pokelan ansiosta, osin siitä syystä, että kaikki pelaajat ovat tutuilla tonteilla ja yhteispeli on hiottu teräväksi ja kiiltäväksi.
Pokelan Pesäkarhut suorittaa korkealla tasolla, illasta toiseen, liki main virheettömästi. Kaikki ovat tienneet roolinsa jo talvesta lähtien, joukkueella on paljon yhteisiä kokemuksia – niin positiivisia kuin negatiivisia – ja niin pelaajat kuin pelinjohto tietävät, mitä mestaruuden voittaminen vaatii.
Tämä on se kerroin. Ruuvaako tuo porilaisten peliä 2x vai 3x Manseen verrattuna, ratkaisee sen, kumpi lopulta juhlii kauden päätteeksi viimeisen ottelun voittoa.
Keskinäiset taistelut näyttävät suunnan
Manse taas Vihtkarin johtamana pelaa juuri nyt noin 80-prosenttisesti täydellä fokuksella, kaikki sylinterit rytmissä nakuttaen ja aivan absoluuttisella huipputasolla niin sisä- kuin ulkopelissä.
Ongelma on, yhäkin, se, että otteluiden sisällä joukkue haparoi välillä pahoinkin. Merkkivirheitä tamperelaisille tulee moninkertaisesti Pokelan joukkueeseen nähden, ulkopelissä helppoja takapaloja jää ottamatta, sisäpelissä sattuu jonkin sortin täysiä jäätymisiä.
Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää. Vihtkarin jengissä vaihtuvuutta oli aivan eri malliin kuin Porissa, peli ei ole täysin valmista ja yhteisiä kokemuksia on huomattavasti vähemmän. Tuota eroa kuitenkin pitää kuroa umpeen rivakasti, ja syyskuussa millekään virhesumalle tai 80-oktaaniselle ei ole varaa, sillä Pesäkarhut ei anna tuollaista anteeksi.
Mansen sisäpeli on vaikuttanut asemoituneen oikeisiin uomiinsa sen jälkeen, kun alkukauden kokeiluja tehnyt Vihtkari pisti kärjen lyöntijärjestyksensä siihen muottiin, mitä hänelle monestakin suunnasta – asiantuntijat ja media – ehdottelivat.
Ulkopelissä taas toukokuun sivussa peleistä olleen Mansen kenties suurelle yleisölle tuntemattomimman pelaajan Sara-Ella Kemppaisen paluu polttolinjaan ja pääosin takalukijaksi on omalta osaltaan vienyt tamperelaisten peliä tiivimpään suuntaan.
Runkosarjan otteluohjelman laatija on tuonut oman pikantin lisänsä mestarisuosikkien keskinäisen kilvan arviointiin. Joukkueet kohtaavat toisensa ensi kertaa vasta heinäkuun lopussa ja toinen keskinäinen taisto on taas runkosarjan päätösottelu.
Molemmissa otteluissa varmasti jo haetaan asetelmia finaaleja varten, yritetään saada henkistä yliotetta vastustajasta, mutta toisaalta halutaan jättää iso nippu kikkoja vielä takataskuun käytettäväksi.
Ja kun tämä pari finaaleissa nähdään, on upeaa myös se, että lähtökohtaisesti jokainen ottelu vetää yleisömääräksi puolitoista tuhatta katsojaa. Se on kuitenkin vielä poikkeuksellista naisurheilussa, mutta osoittaa sen, että kumpikin joukkue on pystynyt päämäärätietoisesti kasvattamaan itselleen uskollisen kannattajakunnan.