Moni saattoi pitää Manse PP:n naisten Superpesiksen mestaruutta jo niin varmana, että tappio pienimmällä mahdollisimmalla marginaalilla Porin Pesäkarhuille ja hopeamitaleille jääminen tuntuu valtavalta epäonnistumiselta. Tässä unohtuu Mansen joukkueen kauden kasvutarina.
Ennen kauden alkua Manse ei suinkaan ollut suurin ennakkosuosikki mestariksi, sillä se paikka oli varattu juuri Pesäkarhuille. Porilaiset olivat tamperelaisten edellä niin Superpesiksen pelinjohtajien rankingissa, Veikkauksen todennäköisyyksissä kuin useimpien asiantuntijoiden arvioissa.
Lue myös: Pokela tuli, näki, kävi vessassa ja voitti
Manse oikeastaan rakensi omalla menestyksellään ja erinomaisuudellaan itselleen tilanteen, missä sillä ei ollut kuin hävittävää. Jos (ja kun) mestaruutta ei tule, on kausi floppi ja sankareiden sijaan tarjolla vain syntipukkeja. Voitto taas olisi ollut vain se, mitä pitikin saavuttaa.
21 ottelun voittoputki siivitti Mansen sellaiseen suosikkiasemaan, että se sai kaikki unohtamaan, mistä tilanteesta kauteen oli lähdetty. Ja samainen voittojen suma jätti unholaan myös sen, että Pesäkarhut johti runkosarjaa vielä lähes heinäkuun puoliväliin asti.
Mansen joukkueessa lähes jokainen pelaaja pelasi tänä kesänä uran parhaimman kautensa tai oli omalla, aiemmin saavuttamallaan korkealla tasolla. Tällainen suoritus ei ole missään joukkueessa mikään itsestäänselvyys, vaan on tienattu kovalla työnteolla.
Lukkari Venla Tanhua ehdittiin jo hätäisimpien toimesta tuomita floppihankinnaksi, kun alkukausi ei ollutkaan pelkkää ylivoimaa. Virpi Hukka on nyt lähes yksimielisesti kaikkien mielestä sarjan paras pelaaja, mutta ei hän sitä ollut ennen kauden alkua.
Lina Olenius ja Maija Vastamäki mestaruudesta kamppailevan joukkueen luottokotiuttajina? Tämä olisi saanut huhtikuussa vastineeksi silmien pyörittelyä.
Mansen joukkue itse nosti itsensä siihen asemaan, missä siltä odotettiin vain mestaruutta ja kauteen ykkössuosikkina lähtenyt Pesäkarhut olikin kääntynyt pieneksi ja sisukkaaksi altavastaajaksi, joka Daavidina taistelee Goljatia vastaan.
Antti Vihtkarin synninpäästö
Kun mestaruutta ei tullutkaan, Mansen kautta ei nähty vain pettymyksenä, vaan suorastaan täytenä romahduksena. Samanaikaisesti syyttävät sormet olivat valmiita osoittamaan yhteen ja vain yhteen suuntaan: pelinjohtaja Antti Vihtkaria kohtaan.
Loppuottelusarjan avausviikonloppu oli toden totta heikko suoritus Vihtkarilta. Mutta sen jälkeen Mansen pelinjohtaminen ei missään määrin ole ollut syy siihen, että Pesäkarhut kaksi voittoa kolmesta ottelusta otti. Ehkä tamperelaisten viuhkamies ei kyennyt omassa taistossaan voittamaan porilaisten Jarkko Pokelaa, mutta nyt koko lokakuorma tunnutaan kipattavan Vihtkarin niskaan.
Pesäkarhut voitti kaikkien niiden syiden takia, miksi se alunperinkin oli arvioitu sarjan parhaaksi joukkueeksi. Kun vastaan asettuu sen tasoinen vastustaja, usein toisen joukkueen suoritus näyttää heikolta.
Vihtkarille kuuluu myös oma osansa ja kunniansa siitä, että Manse pelasi sitä viimeistä silausta vaille täydellisen kauden. Se että joukkue nousi kauden aikana finaalien selväksi ennakkosuosikiksi ja jokainen pelaaja pystyi kiskomaan kauden aikana itsestään huippusuorituksen irti, on myös osaltaan pelinjohtajan ansiota.
Mansen viuhkassa Vihtkari jäi myös usein melko yksin, kun Pokela taas saattoi kipaista ennen ratkaisevaa supervuoroa kaikessa rauhassa vessatauolla, ilman että hänen täytyi lainkaan huolehtia siitä, mitä joukkueen vaihtopenkillä sillä välin tapahtuu.
Pokela ansaitsee kaikki kehunsa, kun kolmen vuoden matka Porissa päättyi toiseen mestaruuteen. Mutta se kolikon toinen puolikin oli tänä syksynä niin hyvin lähellä. Jos Annika Linnan kopinnosto olisikin onnistunut hetki ennen ratkaisujuoksua, olisi ollut todennäköisempää, että mestareiksi olisi kruunattu Mansen naiset.
Ja paljon enempää pelinjohtajalta ei voi vaatia, kuin että hän kykenee joukkonsa siihen tilanteeseen johdattamaan.
Viime vuoden pudotuspelien viuhkan paiskomiset olivat luoneet myös pesiksen seuraajille tietyn mielikuvan, mitä Vihtkarin oma Ruudun Olli Eroselle mestaruuden ratkeamisen jälkeen antama haastattelu vain vahvisti. Kommentit eivät kovin fiksuja olleet, mutta ehkä annettakoon tämä hänelle anteeksi, kun pelinjohtajalle ei ole ollut tarjolla kuin sylkikupin rooli. Kovien paineiden purkautuminen pettymyksen hetkellä ja reaktio ehkä epäreiluksikin koettuun kritiikkiin on vain inhimillistä.
Tamperelainen pesiskiima otti tuulta alleen
Kolme loppuottelua keräsivät Kauppiin yhteensä 7367 katsojaa, ja naispesäpallo on Tampereella juuri nyt todella kovassa nosteessa. Jo molemmat välieräottelut Lapuan Virkiää vastaan vetivät stadionille yli tuhat katsojaa.
Viime syksynäkin Manse pelasi yhteensä viisi välierä- ja loppuottelua kotikentällään. Noiden pelien katsojalukuihin kasvua oli tällä kaudella huimat 82 prosenttia.
Ja kun kentällä tarjottiin todella laadukasta ja viimeisen päälle jännittävää pesäpalloa, buumin voi odottaa vain jatkuvan. Kukaan joka oli katsomassa Kaupissa finaaliotteluita tai katsoi niitä tv:n välityksellä, ei varmasti ajattele, että olipas tämä vähän tylsää ja tätä pesistä en ainakaan ensi kaudella katso.
Päinvastoin, todella monen ihmisen päähän taottiin nyt niin positiivista mielikuvaa pesiksestä, Mansen joukkueesta kuin varmasti myös Kaupin stadionin tunnelmasta, että siitä kasvaa ensi kaudeksi paljon hedelmiä, jotka pitää vain osata ja muistaa poimia.